Suomen kielen valoisa tulevaisuus on mahdollinen. Meidän kaikkien pitää varmistaa se.
Suomen Washingtonin-suurlähettiläs Mikko Hautala kirjoitti oivallisesti Suomen Kuvalehteen (”Kulttuurikansa vai rallienglanti?”, SK 27/2024) suomen kielen tulevaisuudesta ja englannin kielen asemasta. Hautalan mielestä Suomea vaivaa ”höttökansainvälistyminen”, joka seisoo huterilla jaloilla. ”Höttökansainvälistymisen” ytimessä on uskomus, että jos suomalainen yhteiskunta englanninkielistyy nopeasti, tänne tullaan asumaan sankoin joukoin ja maa pelastuu.
”Höttökansainvälistyminen” on tietenkin täyttä puppua. Se on silti levinnyt yhteisen mielikuvituksen puuttuessa. Olemme laiskasti ajatelleet, että suomen kielen on pakko väistyä, koska Suomen pitää ”kansainvälistyä”. Tarjoankin teille vaihtoehdon, jossa Suomi kansainvälistyy ja suomi kukoistaa. Onko se sellainen tulevaisuudenkuva, jonka voisimme jakaa?
Kielikeskustelun rikkinäinen levy
Kiittelen Hautalaa siitä, että hän nivoi yhteen kaksi keskeistä ongelmaa: suomalaisten välinpitämättömyyden suomen kielestä ja alhaisen maahanmuuton Suomeen. Viime aikojen kielikeskustelussa nämä aiheet ovat olleet esillä, mutta ärsyttävällä tavalla. Yhdet väittävät, että suomen kieli on tärkeä, mutta koska maailma on ”kansainvälinen” ja opiskelijat lähtevät maailmalle töihin, oppilaitoksissa on vain pakko rikkoa kielilainsäädäntöä. Toisia harmittaa, että maahanmuuttajat eivät jää tänne töihin, koska työnantajat ovat liian ahdaskatseisia. Kolmansia vaivaa se, miten englannin dissaaminen voi vahingoittaa maankuvaamme.
Suomen kieltä ei voi siis puolustaa nyt, koska maahanmuutto voisi kärsiä, mutta kun maahanmuutto aikanaan lisääntyy riittävästi, suomea ei voi silloinkaan tukea, koska meillä on niin iso maahanmuuttajakansanosa, jolle on järjestettävä kattavat palvelut englanniksi.
Aika surkea ympyrää kiertävä ”keskustelu”.
Huomasitko, mikä tässä kuviossa mättää? Se, että maahanmuuttaja nähdään muuttamattomana, ikinä sanaakaan suomeksi puhumaan kykenemättömänä ummikkona. Häntä on joka välissä tuettava englanninkielisillä palveluilla. Silläkään ei ole merkitystä, onko hänen äidinkielensä englanti vai ei.
Tämä virheellinen ajattelutapa ärsyttää minua suunnattomasti. Fiksut yliopisto- ja kaupunkipäättäjät eivät kykene ajattelemaan kuin kahdella typerällä tavalla: ”kansainvälinen osaaja” on huipputyyppi, joka ei kuitenkaan pysty oppimaan suomea; ja jokainen maahanmuuttaja, äidinkielestään ja kielitaidostaan riippumatta, on kohdattava vain englanniksi.
Tästä seuraa luonnollisesti suomen kielen vähättely. Mitä järkeä on kirjoittaa väitöskirja suomeksi, jos suomi on jo omassa mielessä jotain häpeällistä, entistä? Miksi puhua suomeksi ruskeaihoiselle baarimikolle, kun hän on varmasti maahanmuuttaja ja siksi kielitaidoton? Miksi puhua työpalaverissa suomea, kun yksi kymmenestä läsnäolijasta ei hallitse sitä kuin äidinkieltään? Hänhän saattaa loukkaantua, jos puhun suomea!
Kielikeskustelumme junnaa paikallaan, koska meiltä puuttuu näkemys. Emme ole onnistuneet yhdessä maalaamaan kuvaa sellaisesta Suomesta, jossa haluamme asua. Miltä näyttää huomisen Suomi, johon on muuttanut paljon väkeä ulkomailta työn ja opiskelun perässä? Miltä suomen kielen asema sellaisessa Suomessa näyttää?
Huominen, josta on päätettävä tänään
Koska Hautala on diplomaatti, hän oli liian hienotunteinen esittääkseen rohkeaa tulevaisuudenkuvaa. Onneksi en ole diplomaatti, joten minä voin tehdä sen.
Me tarvitsemme nyt isoja päätöksiä, jotka auttavat ihmisiä ja pitävät suomen kielen suuren enemmistön huulilla ja miljoonien kirjojen sivuilla vielä vuosisadan päästä. Mutta näiden päätösten on perustuttava uskoon. Jokaisen on kysyttävä itseltään:
Uskonko suomen kieleen – siihen, että se on tämän maan valtakieli vielä vuonna 2124 – niin, että sitä ei vain puhuta keittiöissä, vaan että suomeksi tehdään kirjoja, elokuvia, musiikkia, ohjelmistoja, tiedettä, graffiteja, tuotepakkauksia, autojen käyttöoppaita ja ties mitä muuta?
Uskonko, että jokainen tänne järkevin perustein muuttanut ihminen voi oppia suomea niin, että pystyy tekemään sillä töitä?
Kun riittävän moni jakaa tämän uskon, me voimme jakaa tulevaisuudenkuvankin. Mielestäni tämä tulevaisuus näyttää tältä:
Pidämme huolta siitä, että suomi on Suomen valtakieli, jolla voi kouluttautua kaikilla asteilla ja hoitaa kaikki elämäntapahtumat.
Kun ulkomaalainen muuttaa tänne, suomalaiset, myös viranomaiset, puhuvat hänelle suomea (ellei hän muuta ruotsinkieliselle alueelle). Olettama on suomi tai ruotsi. Uusi asukas oppii suomea, ensin vähän, sitten vähän enemmän, koko ajan nauttien korkoa korolle -ilmiöstä. Kun kielitaito paranee, työmahdollisuudet laajenevat, jolloin hän puhuu yhä enemmän ja vaikeampaa suomea, kunnes kieli tulee luonnostaan.
Suomen väkiluku kasvaa. Maailmalla ihaillaan: kas, niin kaunis maa, jossa elämä on niin vaivatonta ja jossa puhutaan niin eksoottista kieltä! Se ei edes vaikuta vaikealta, kun tuhannet ulkomaalaiset muuttavat sinne ja rupeavat puhumaan sitä kuin huomaamattaan!
Haluaisitko asua sellaisessa maassa? Jos haluaisit, meidän on tehtävä tärkeitä päätöksiä. Juuri tämän vision pitää ohjata niitä: onnellinen kansallisvaltio, jossa on jotain omintakeista, jota ei ole missään muualla, ja joka on maailmalle avoin.
Mielikuvitus rajana
Kaikissa kielikysymyksissä meidän perusajatuksemme pitää olla: miten suomen kielen asema pidetään vankkana? Miten suomen kielen portit avataan yhä useammalle muualta tulleelle? Kun nämä ajatukset ovat pohjalla, vain mielikuvitus on rajana.
Nämä olisivat minusta hyvä alku. Miten sinä jatkaisit listaa?
Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kaupungit lakkautetaan. Niiden tilalle perustetaan valtion alaisuudessa toimiva erityishallintoalue. Helsinki ja Espoo ovat olleet etunenässä englannin ylivaltaa korostamassa. Nyt tämä peli on vihellettävä poikki. Tällä erityishallintoalueella ainoat viralliset kielet olisivat suomi ja ruotsi. Vieraiden kielten viranomaiskäyttö on rajoitettava minimiin. Meillä ei ole varaa tuhansiin sanoihin englanniksi kaupunkien sivuilla, jo ihan kustannussyistä. Vai onko Veneiden talvisäilytys -sivun kääntäminen englanniksi välttämätöntä?
Säästetyt käännös- ja hallintomenot käytetään ulkomaalaisten kielitaidon vahvistamiseen. Laaditaan yksinkertainen peli, jolla voidaan testata kielitaitoa. Jokaiselle yli kaksi vuotta Suomessa asuneelle lähetetään tekstiviesti, jossa on linkki peliin. Peliin osallistumisesta voisi luvata pienen palkinnon. Jos henkilö pelin mukaan osaa jo jonkin verran kieltä, toimenpiteisiin ei ryhdytä. Jos tulokset ovat huonoja, kaupunki lähettää kirjeen, jossa kerrotaan suomen/ruotsin osaamisen eduista ja annetaan vinkkejä kielitaidon kehittämiseen: luettelo opettajista, kursseista, Duolingosta, Worddivestä, jne. Toistetaan kahden vuoden kuluttua. Maksetaan viranhaltijoille tulospalkkioita alueen maahanmuuttajaväestön kielitaidon parantamisesta. Vastaavasti kielitaidon paikallaan junnaamisesta rangaistaan.
Korkeakouluihin ”tulos vai leikkaus” -politiikka. Rahoitusta myönnetään sen mukaan, kuinka moni valmistuneista on jäänyt Suomeen töihin. Jos enemmistö lähtee tai ei työllisty vuoden kuluttua, verorahahanat menevät kiinni. Korkeakoulut saisivat edelleen kouluttaa ulkomaalaisia vieraalla kielellä täyttä lukukausimaksua vastaan. Veroeurojen tarkoitus ei ole kuitenkaan kouluttaa englanniksi tuhansia ihmisiä, jotka sitten lähtevät muualle.
Ujous tappaa
Aivan ensimmäisenä suomalaisten pitää kysyä itseltään, haluavatko he pitää kiinni suomen kielestä. Jos haluavat, suomen kieltä on puhuttava – myös maahanmuuttajille. Niin yksinkertaista se on. Kieli elää vain, kun sitä puhutaan.
Halu ja puhuminen eivät kuitenkaan yksin riitä. Järjestelmien pitää ohjata ihmisiä tekemään oikeat päätökset, joilla matkaamme yhdessä valoisaan huomiseen, jonka olen edellä kuvaillut. On käsittämätöntä, että tänä päivänä kaupungit ja valtion rahoittamat yliopistot maalaavat tuhansille maahanmuuttajille päinvastaista kuvaa: tule tänne, älä opi suomea, nauti maksuttomasta koulutuksestamme, lähde pois.
Mikko Hautalaa mukaillen Suomen valtion nerous itsenäistyessään oli paaluttaa suomen kielen asema, mutta nyt suunta vaikuttaa päinvastaiselta. Minusta tuntuu siltä, että valtio, kunnat ja korkeakoulut ovat pudottaneet suomen kielen elinkaarelle valtavia lohkareita. Poliitikoille ja virkakunnalle höttökansainvälistyminen on suomen kielen tulevaisuutta tärkeämpi. Meidän pitää nyt hartiavoimin siirtää lohkareet syrjään.
Meidän on haastettava valtio, kunnat ja korkeakoulut: pystyvätkö ne tekemään päätöksiä, jotka vievät meitä lähemmäs kestävää huomista, jossa suomi voi kielenä hyvin ja yhdistää meidät kaikki täällä koto-Suomessa? Vai jatkammeko ujosti matkalla kohti maata, joka ei ole kotoisin mistään?
Valinta on meidän.
Piditkö tästä blogikirjoituksesta? Napsauta tästä ja tilaa uudet julkaisut suoraan sähköpostiisi.
Mitä virheitä minä teen, kun kirjoitan suomeksi? Ilmoittaudu tästä ilmaiseen Naura mamun suomelle -webinaariin, ke 28.8. klo 9–10!
Comments