Maahanmuuttajan oma laiskuus oppia suomea ei ole syrjintää

Vähemmän englantia, enemmän suomea, enemmän vaatimuksia, enemmän pakkoa.

VAROITUS!

TEKSTI KIRJOITETTU KÖKKÖSUOMELLA EIKÄ SITÄ OLE TARKASTANUT SUOMEN KIELEN AMMATTILAINEN.

LUKEMINEN JATKUU LUKIJAN OMALLA VASTUULLA!

En uskonut, että kiero suomalainen keskustelu suomesta ja maahanmuutosta voisi kieroutua entistä perverssimmäksi, mutta näin eilen on Hesarin sivuilla käynyt (HS 8.12.2024, s. A 6).

Tutkija Hilla Back vei esseessään nurinkurisen suomalaisen ajatuksen siitä, että maahanmuuttaja ei voi oppia suomea, vielä pidemmälle. Otsikon ”Kielisyrjintä karkottaa ulkomaalaisia osaajia Suomesta” alla Back kirjoitti pähkinänkuoressa näin:

Kun korkeasti koulutettu ulkomaalainen muuttaa Suomeen siinä uskossa, että voi työskennellä täällä yksinomaan englanniksi, mutta havaitsee uudella työpaikalla, että mielenkiintoisimmat työt ja kahvipöytäkeskustelut menevät häneltä ohi, koska hän ei osaa suomea, kyseessä on kielisyrjintä. Sen takia Suomi menettää korkeasti koulutettua työvoimaa.

Back on selvästi perehtynyt aiheeseensa. Hän on kirkkaasti sitä mieltä, että suomalaisen yhteiskunnan pitäisi joustaa kieliasioissa korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien hyväksi. Vastaan hänelle yhtä kirkkaalla ajatuksella:

Jos jo voimakkaasti englanninkielistynyt ja suurella hartaudella englannintaitoisia maahanmuuttajia palveleva suomalainen yhteiskunta ei pysty pitämään kiinni näistä samoista maahanmuuttajista tänään, mistä kumpuaa varmuus, että se pystyy pitämään heistä kiinni huomenna, jos suomalaiset puhuvat heille vielä enemmän englantia?

Suomalainen yhteiskunta, varsinkin julkinen puoli, palvelee jo englantia puhuvaa maahanmuuttajaa paremmin kuin viiden tähden hotellin portieeri. Verohallinto, Kela, suuret kaupungit, kirjastolaitos, yliopistot, pankit, taloyhtiöt, ammattiliitot, terveyskeskukset, sairaalat, posti: kaikki nämä avaavat englannintaitoiselle maahanmuuttajalle oven englanniksi hymyn kera. Tervetuloa asioimaan englanniksi! Vaikea kuvitella, miten yhteiskunta voisi vielä suopeammin ja pehmeämmin helpottaa elämää niille, jotka haluavat elää täällä vain englanniksi.

Halustahan tässä on kyse. Tämän Back ohittaa esseessään tyystin. Esimerkkitapauksessa ”Robertista” Back ei kertaakaan kirjoita, että ”Robert” olisi halunnut tai yrittänyt oppia vähän suomea. Sen sijaan ”Robert” esiintyy Backin esimerkissä passiivisena. Hänelle asiat vain tapahtuvat: hän saa tervetuloviestejä suomeksi, mutta tekoäly ei käännä niitä hänelle riittävän hyvin englanniksi. Hän menee tilaisuuteen, jossa puhutaan suomea, eikä kukaan tule puhumaan hänelle. Hän joutuu seisomaan yksin.

Mietin lukiessani, onko ”Robert” edes täysikäinen. Onkohan kasvanut aikuiseksi mieheksi? Aikuinen ihminen osaa vaikeiden asioiden tullen sanoa, kysyä, tehdä aloitteet. Miksi ”Robert” ei kysynyt tervetuloviestien lähettäjiltä, ”anteeksi, en puhu suomea, mitä halusit sanoa”? Miksi ”Robert” ei mennyt siinä tilaisuudessa kenenkään puheille, edes tutun työntekijän ja sanonut ”anteeksi, en puhu suomea, mutta saanko silti liittyä seuraan”?

Kaikkien tärkein kysymys: miksi ”Robert” ei koskaan kysynyt itseltään: ”jos jään kiinnostavimmista töistä ja kahvipöytäkeskusteluista paitsi koska en osaa suomea, kannattaako minun opetella suomea”?

”Robert” ei kysynyt itseltään näin, koska se ei tue Backin tarkoitusta. Vastaus olisi tietenkin, että ”Robert” on laiska. Häntä ei syrjitä. Hän ei vaan itse halua tai viitsi sopeutua uuteen asuinmaahansa.

Back näkee kielellistä integraatiota toisin kuin minä. Hänen nähdäkseen maahanmuuttaja pääsee sitä kiinteämmin suomalaiseen yhteiskuntaan, mitä enemmän häntä palvellaan englanniksi. Toisin sanoen, kun Suomi ja suomalaiset ovat maahanmuuttajalle vähemmän suomalaisia, ”Robertin” kaltaiset laiskat maahanmuuttajat kotoutuvat Suomeen vahvemmin.

Näen asiaa päinvastoin: maahanmuuttajan on pakko osata paikallista kieltä edes jonkin verran, jos hän haluaa päästä osaksi paikallista yhteiskuntaa. Ja kyynisenä ihmisenä lisään: jos laiskan ”Robertin” työpaikalla annettaisiin tälle kiinnostavampia tehtäviä englanniksi ja alettaisiin puhua kahvipöydässä vain englanniksi, se olisi vain teatteria. Edelleen yrityksen päätöksenteko ja liiketoiminnan ydin jäisivät suomeksi, sillä yritys todennäköisesti palvelee suomalaisia asiakkaita (valitettavan usein valtiota, sillä Suomi on erittäin valtioriippuvainen talous). Laiska ”Robert” ehkä saisi kollegoistaan ystävät, mutta kuinka hyvin hän voisi ymmärtää heidän elämäänsä, jos hän ei edelleenkään puhu suomea? Hän ehkä saisi tehdä mielenkiintoisempia konsulttitöitä englanniksi, mutta jos kaikki sopimukset, neuvottelut, ohjeet jne. niiden takana ovat suomeksi, kuinka syvällisesti hän voi perehtyä työnantajansa asiakkaisiin ja toimeksiantoihin? Edelleen – valitettavasti – ”Robert” jäisi monesta tärkeästä työasiasta paitsi, koska ei halua tai ei jaksa oppia suomea. Firmassa tulee aina tapahtumaan asioita ja keskusteluja suomeksi näennäisenglannista huolimatta. Ja nämä suomenkieliset keskustelut ovat ratkaisevia.

”Enemmän englantia” ei ole ratkaisu. Ratkaisu on enemmän suomea. Jos haluamme sellaisia maahanmuuttajia, jotka jäävät tänne pitkäksi ajaksi, jopa loppuelämän, meidän on pakko vaatia heiltä suomen (tai ruotsin) taitoa. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Kyllä, alussa se on heille vähän vaikeaa. Mutta kun me valehtelemme korkeasti koulutetuille maahanmuuttajille, että täydellinen ammatillinen ura täällä onnistuu ilman sanaakaan suomea, me huijaamme sekä itseämme että heitä. Ja nämä ovat loppujen lopuksi korkeasti koulutettuja ihmisiä: kielen opiskelun pitää heiltä onnistua!

Enemmän suomea (tai ruotsia!), enemmän vaatimuksia, enemmän pakkoa. Meidän ja maahanmuuttajien hyväksi.

Back väittää otsikossaan, että ”kielisyrjintä” karkottaa maahanmuuttajia Suomesta. Väitän vastaan, että todelliset karkotteet ovat muualla:

• olematon talouskasvu

• kireä verotus

• tuppisuiset suomalaiset työkaverit, jotka eivät edes kysy ”miten viikonloppu meni?”

Näihin lisäisin liiallisen englannin käytön. Kyllä: ei ns. kielisyrjintä karkota ulkomaalaisia täältä vaan huijaus, jonka mukaan voi tehdä täällä uraa ihan huipulle asti vailla sanaakaan suomea.

Vai minkälaiseen maahan ulkomaalainen asiantuntija mieluummin jää asumaan: sellaiseen, johon hän ei koe mitään kytköksiä, koska on elänyt englanninkielisessä kuplassa, vai sellaiseen, jossa tuntee itsensä kuin kotona, koska puhuu paikallista kieltä ja ymmärtää maan ja sen asukkaiden meininkiä pinnan allakin?

Enemmän suomea, enemmän vaatimuksia, enemmän pakkoa.

Luovutaan vihdoin ajatuksesta, ettei suomea voi aikuisena oppia. Kieli kuin kieli, monessa mielessä jopa englantia, ruotsia ja ranskaa helpompi ja yksinkertaisempi. Sen oppiminen vaatii vähän työtä, mutta tulokset ovat sen arvoisia.

Oppiminen olisi muuten paljon helpompaa, jos hyysäävät suomalaiset eivät joka askelella estäisi maahanmuuttajia harjoittelemasta suomea. Tarkoitan tietenkin kantasuomalaisten perisyntiä: englantiin vaihtamista, heti kun kuuluu vähän aksenttia. Eli vaaditaan maahanmuuttajilta enemmän, mutta samalla myös autetaan puhumalla heidän kanssaan suomea.

En usko, että ”tänään Lontoo, huomenna Helsinki, ylihuomenna Hongkong” -tyyppiset expatit ovat Suomelle kaikkien tärkeimpiä. Sen sijaan meidän pitää houkutella ja pitää sellaiset, jotka haluavat asua täällä pitkään. Pitkä asuminen – missä tahansa maassa – vaatii paikallisen kielen osaamista.

Enemmän suomea, enemmän vaatimuksia, enemmän pakkoa.

Kun päätämme toimia näin, joillekin se tekee alussa kipeää. Voi kauhistus, kun joutuu sietämään oudosti lausuttua suomea toimistolla! Mutta meillä on täällä vain viisi ja jotain miljoonaa. Meillä ei ole varaa lukita tänne töihin pyrkiviä ihmisiä vieraskieliseen reservaatioon, jossa he eivät koe itseään kuin kotona. Se vasta heidät karkottaa.

Haluatko oppia uudessa vuodessa uutta? Järjestän tammikuussa kaksiosaisen verkkokoulutuksen, jossa opit kirjoittamaan luontevasti englanniksi. Maksaa 19,87 €. Lue lisää ja ilmoittaudu!

Piditkö tästä blogikirjoituksesta? Napsauta tästä ja tilaa uudet julkaisut suoraan sähköpostiisi.