Olenko enää ihan täysin irlantilainen?

Pieni mutta merkityksellinen puhetapa, jonka olin melkein unohtanut.

En bloggaa pelkästään kirjallisesta kielestä ja kääntämisestä, vaan joskus pohdin myös kulttuurien välisiä eroja. Olen syntyperäinen irlantilainen, ja koko sukuni on täysin irlantilainen, mutta olen asunut 13 vuotta Suomessa. Puhun täällä englantia aika usein, enkä ole missään nimessä menettämässä äidinkieltäni, mutta en hakeudu muiden irlantilaisten seuraan, vaikka tiedän, että meitä on täällä Suomessa noin 500. Sikäli olen epätyypillinen irlantilainen maastamuuttaja: muualla, varsinkin USA:ssa ja Australiassa, asuvat irlantilaiset työskentelevät ja juovat olutta maanmiestensä ja -naistensa kanssa puhtaasta halusta.

Huomaan, että olen vuosien varrella hiukan suomalaistunut ja tullut hieman vähemmän irlantilaiseksi pienissä asioissa. Kulttuuri, jopa se, jossa ihminen on syntynyt ja varttunut, koostuu miljoonista pienistä asioista, ja joskus jotkut niistä voivat unohtua. Näin tapahtui minulle viime viikolla.

Eli etkö tiedä, kuka minä olen?

Olin tiedustellut asiakkaani puolesta irlantilaisilta ja englantilaisilta ääninäyttelijätoimistoilta ääninäyttelijöiden palkkioita. Olimme vaihtaneet monta sähköpostia, mutta koska minun piti vielä varmistaa pari pikkujuttua, tein soittokierroksen toimistoihin. Eräässä dublinilaisessa firmassa puhelimeen vastasi työntekijä, jonka kanssa en ollut aiemmin ollut missään tekemisissä. Esittäydyin puhelun aluksi ja kerroin asiani. Juttelimme mukavia pari minuuttia. Puhelun lopuksi nainen, jonka nimen olin jo unohtanut, sanoi:

"Great, thanks Ian, bye!"

Olin sen jälkeen vähän hämmentänyt. Minua jopa hävetti hiukan. En nimittäin ollut osannut sanoa kuulemiin samalla tavalla kuin nainen langan toisessa päässä eli nimeä käyttämällä. Hän sen sijaan käytti minun nimeäni, vaikka ei ollut koskaan aiemmin keskustellut kanssani. Se on osa irlantilaista keskustelukoodia, jota siellä noudatetaan. Se menee näin: ventovieraan kanssa keskusteltaessa nimi pannaan merkille ja sitä käytetään aktiivisesti joko keskustelun aikana ja/tai keskustelun lopussa.

On yleistä, että kun me irlantilaiset puhumme toistemme kanssa, me sujautamme toistemme nimet omiin toteamuksiimme: well I think Ian now that the thing is… You know in fairness Ian, it kind of is… Sure I was saying to her there Ian the other day that…

Tällöin emme käytä nimeä merkityksessä "tätä henkilöä kutsutaan nimellä X", vaan varmistamme, että keskustelukumppanimme on edelleen kärryillä. Tai ehkä se on huomaavaista. En edes tiedä, miksi me Irlannissa teemme näin: me vain teemme niin.

Tietenkin tiedän, että näin synnyinmaassani tehdään. Mutta kun olen asunut pitkään maassa, jossa on toisenlainen nimittelykäytäntö, en ollut harjoitellut irlantilaista koodia.

Nimi heti tiskiin?

Suomessa nimiä käytetään hieman toisella tavalla. Nimet ovat todella tärkeitä muodollisissa tapaamisissa, joissa kaikille osallistujille esittäydytään koko nimellä. Sitä vastoin epämuodollisissa tilanteissa, kun kaksi ventovierasta suomalaista tutustuu toisiinsa, oman havaintoni mukaan he eivät esittäydy toisilleen, kunnes vähän aikaa on kulunut – ja ehkä vasta silloin kun keskustelu päättyy. Eikä täällä yleensä sujauteta juttuseuran nimeä keskusteluun, tai ainakaan minä en ole moista kuullut.

Näkisin, että nimien käytössä sosiaalisissa tilanteissa on kaksi ääripäätä: joko nimellä esittäydytään heti tavattaessa, kuten Yhdysvalloissa, tai ei ollenkaan, vaikka on juteltu mukavasti pitkään, kuten Englannissa. Irlanti ja Suomi ovat jossakin tässä välissä, Irlanti ehkä lähempänä amerikkalaista kulttuuria: kun irlantilaiset tutustuvat toisiinsa juhlissa, nimet tulevat sanotuksi jossakin vaiheessa, pikemminkin aikaisemmin kuin myöhemmin. Suomessa pysytään pidempään anonyymeinä. Tämä riippuu tietysti paljon tilanteesta, iästä ja itse henkilöistä. Ja tämä on muuten jo täyttä keittiöpsykologiaa.

Yksi asia kuitenkin pätee: kun juttelen muiden irlantilaisten kanssa, varsinkin kahdestaan, minun pitää muistaa käyttää keskustelukumppanin nimeä useammin. Se osoittaa, että kuuntelen ja luo turvallista tunnetta.

Joskus minulta kysytään, olenko alkanut unohtaa englannin kieltä. Se on sula mahdottomuus, sillä lapsuuteni oli kuin Pyöreän pöydän ja jalkapallo-ottelun selostuksen sekoitus steroideilla: katkeamatonta puhetta, väittelyä, fraaseja, sanoja, vitsejä. Jokainen hiljainen hetki täytettiin puhumalla.

Sen sijaan koodi, eli kirjoittamaton ymmärrys siitä, miten kieltä puhutaan, jopa oman synnyinmaan kulttuurissa, voi ruostua, ellei sitä harjoittele.

Pitää soittaa useammin Irlantiin.

Piditkö tästä blogikirjoituksesta? Napsauta tästä ja tilaa uudet julkaisut suoraan sähköpostiisi.

Mitä virheitä minä teen, kun kirjoitan suomeksi? Ilmoittaudu tästä ilmaiseen Naura mamun suomelle -webinaariin, ke 28.8. klo 9–10!