Se, mitä ei itse omistaa, ei voi jakaa muiden kanssa.
VAROITUS!
TEKSTI KIRJOITETTU KÖKKÖSUOMELLA EIKÄ SITÄ OLE TARKASTANUT SUOMEN KIELEN AMMATTILAINEN.
LUKEMINEN JATKUU LUKIJAN OMALLA VASTUULLA!
Vihdoin olen palannut pitkältä talvitauolta blogiini! Toivottavasti vuotenne on alkanut hyvin, rakkaat lukijat.
Kuten tähänkin asti, aion tänä vuonna keskittyä blogissani kahteen asiaan: suomi–englanti-kääntämisen ongelmiin ja suomen kielen asemaan Suomessa.
Jälkimmäisestä puhun tänään. Suomen kielen asema täällä Suomessa on uhanalainen – ei minkään ulkopuolisen uhan vaan sisäisen uhan vuoksi. Suomalaiset itse kaventavat suomen tilaa tietoisesti, korvaamalla suomea englannilla joka käänteessä. Miksi? Koska suomalainen ei koe, että hän omistaa suomen kieltä. Ja sitä, mitä ei itse omista, ei voi jakaa muidenkaan kanssa. Vertailu toiseen pohjoismaahan näyttää, miten.
Pyydän anteeksi etukäteen kauheista yleistyksistä. Ne ovat kuitenkin tarpeen.
”He ovat tilanneet meikäläisittäin, perkele!”
Mieleeni on painunut kaksi turistikokemusta Tanskassa. Tosiaan perkelettä ei niissä sanottu, valitan.
Ensimmäisessä olin poikaystäväni kanssa leikeravintolassa Kööpenhaminassa. Istuimme pöytään lähelle baaritiskin. Tilasimme leikkeemme tarjoilijalta. Hänen poistuttuaan ja muutaman minuutin kuluttua toinen kapakan työntekijä esitti tiskin takaa jonkin tarkentavan kysymyksen englanniksi. Tähän väliin ilmestyi meidän alkuperäinen tarjoilijamme jostain ja korjasi äänekkäästi työtoverinsa kielivalintaa kaikkien kuullen:
”De har bestilt på dansk!”
Eli: ”he ovat tilanneet tanskaksi!” Rouva vaihtoi tanskaan ja esitti kysymyksensä taas.
Koko tätä tilannetta olisi mahdotonta kuvitella Suomessa, kahdesta syystä.
Ensinnäkin: me olimme tilanneet aika huteralla tanskalais-ruotsalaissekakielellä, seurani tanskaksi, minä ruotsiksi, minkä tarjoilijamme vastaanotti selkeänä tanskana. Suomalainen olisi tässä tilanteessa vaihtanut millisekunnissa kieltä englanniksi eikä antanut asiakkaiden jatkaa suomeksi. Suomessa pitää puhua hyvin sujuvasti suomea, jotta kantasuomalainen antaisi periksi ja vastaisi suomeksi. Tilanne on suomen harjoittelun kannalta tietenkin helpompi maaseudulla ja vaikeinta suurkaupungeissa. Miksi suomalainen ei anna asiakkaalle ”lupaa” puhua suomea? Koska suomalainen ei ajattele sitä, mitä hän omistaa (suomen kieli), vaan sitä, mitä asiakas ajattelee hänestä, jos hän ei puhu englantia. Eikä suomalainen näytä omistavan suomea. Jos omistaisi, olisi ylpeä. Jos olisi ylpeä, käyttäisi jokaista mahdollisuutta käyttää kieltä ja jakaa sitä muiden kanssa.
Toinen syy tämän tilanteen mahdottomuuteen Suomessa on se, että suomalainen ei ymmärrä, että asiakas määrää ostamisen kielen. Tanskalainen sen sijaan ymmärtää. Kun tarjoilijamme tavallaan nuhteli julkisesti kollegaansa, hän tuli sanoneeksi: ”nämä asiakkaat ovat tehneet kielivalintansa, meidän työmme on kunnioittaa sitä”. Suomalainen ei ajattelisi näin, koska suomen kieli ei ole hänelle ylpeyden vaan häpeän aihe. Lisäksi YYA:lla ja demarikokkarikepupoliitikoilla ehdollistettu suomalainen ei ole vielä valmis aitoon markkinatalouteen.
”Anteeksi, että pitää puhua teille ulkomaalaisille englantia”
Toinen tilanne oli toisella reissulla hotellin vastaanottotiskillä Aarhusissa (tietokone haluaa korjata muotoon ”Århuksissa”, en tiedä, kumpi on oikein!). Halusimme kokeilla tanskaamme, joten paikallisella kielellä esittäydyimme ja näytimme varauksemme. Kaikki sujui mallikkaasti kunnes virkailijalla oli vähän mutkikkaampi kysymys, jota emme ymmärtäneet. Sitten hän sanoi tärkeät sanat, englanniksi siis:
”Selitän tämän asian englanniksi, mutta sitten vaihdan takaisin tanskaksi.”
Näin hän tekikin. Hoidimme prosessin lopun tanskaksi, saimme avaimen, pääsimme huoneeseen.
Taas mahdotonta kuvitella Suomessa, varsinkin matkailutilanteessa. Miksi meidän hotellivirkailijamme halusi korostaa englannin käyttönsä väliaikaisuutta? Kaksi syytä. Ensinnäkin – taas – me asiakkaat olivat määränneet kielen. Tätä hän halusi kunnioittaa. Toiseksi hän oli omassa kotimaassaan puhumassa omaa kieltään, joka on hänelle jaettua omaisuutta, jota ei ole mitään syytä hävetä, vaikka kanssakeskustelijat eivät puhuneet sitä äidinkielenään. Ei mitään nöyristelyä tai anteeksipyyntöä. Tuntui pikemminkin siitä, että hän pyysi anteeksi siitä, että joutui käyttämään kanssamme englantia.
Jaettu rikkautemme
Tiedän, että nämä ovat vain kaksi irrallista turistikokemusta. En ole asunut Tanskassa, en tiedä, minkälaista se on opetella kieltä siellä asuessa. Mutta jos jo turistina pääsee harjoittelemaan tanskaa niin, että ravintolan toinen työntekijä näyttää kollegalleen paikkaa, kun tämä yrittää puhua asiakkaan kanssa englantia, se kertoo paljon. Se kertoo ennen kaikkea omistajuudesta.
Juuri omistajuudessa suomalaisilla on työnsarkaa. Uskon, että kantasuomalaiset eivät usko omistavansa suomea tai julkista tilaa, jonka suomi täyttää. Suomalaiset ovat tottuneet siihen, että voivat toimia suomeksi kaikkialla yhteiskunnassa. Moni tietää, että tämä ei ole itsestäänselvyys vaan menneiden vuosisatojen kovan työn tulosta. Silti suomalainen säikähtää herkästi ja antaa suomenkielistä tilaa pois. Korjaan: ei anna pois vaan kaventaa, esimerkiksi opettamalla englanniksi muille suomalaisille niin paljon, että se rikkoo lakia.
Ehkä suomalainen ajattelee, että ”joku muu”, joku korkea auktoriteetti, on tehnyt Suomesta miltei täysin suomenkielisen, mutta nyt ”joku muu”, joku viisas ja hyvää tahtova, on muuttanut kurssia ja päättänyt tehdä Suomesta vähitellen englanninkielisen. Kai mystinen päättäjä ylhäällä tarkoittaa vain meidän yhteistä parastamme, tai ehkä näin on välttämätöntä maailman kansainvälistyessä. Eihän se ole tavallisen tallaajan paikka miettiä noin isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä – eikö?
Kehottaisin ajattelemaan toisin. Me täällä asuvat olemme yhteiskunta, me omistamme julkista tilaa, me päätämme, puhuvatko me suomalaiset keskenämme suomea. Se ei ole pienen konklaavin paikka muuttaa yhteiskuntaamme askel askelelta englanninkieliseksi, niin kuin yliopistojen ja suurten kaupunkien johdossa tehdään. Enimmäkseen suomenkielinen yhteiskuntamme, jossa suomi on oletettu yleiskieli, on jaettu rikkautemme. Mutta se on sitä vain, jos omistamme sitä aidosti. Silloin omistajiksi voivat tulla myös muualta tulleet, kun kantasuomalaiset eivät nöyristele jo suomen kielen olemassaoloa.
Ei kieli vaan sen puhujat
Suomi on muuten paljon helpompi kieli kuin tanska. Suomea lausutaan niin kuin kirjoitetaan eikä ole pahamaineista stødiä (kuuntele jostain, miten tanskaksi äännetään sanat hun ja hund). Jos suomea oppivan äidinkieli on jokin indoeurooppalainen kieli, suomen helppous piilee sanastossa: ei voi sekoittaa suomen sanoja jo osattujen kielten sanojen kanssa, koska ne ovat niin omaleimaisia.
Suomen kieli ei ole vaikeaa, vaan suomeksi puhuminen on vaikeaa. Sen tekevät vaikeaksi omistajuutta ymmärtämättömät ja omaa kieltään häpeävät suomalaiset. Miten voi harjoitella kieltä, jos äidinkielenpuhujat vaihtoivat heti englantiin eivätkä suostu sanomaan sanaakaan suomea sen jälkeen, kun ovat havainneet ulkomaalaisen?
Onneksi Suomi muuttuu. Yhä useampi suomalainen suvaitsee eri tavoin puhuttua suomea, haluaa jakaa jaettua rikkautta, yhteistä kieliomaisuutta, muiden kanssa. Moni teistä ei tunnista itseään tämän kirjoituksen kielteisistä kuvauksista. Hyvä niin!
Otetaan vähän mallia Tanskasta. Yhteinen yleiskieli on jaettu omaisuuttamme. Omistetaan sitä oikeasti.
Piditkö tästä blogikirjoituksesta? Napsauta tästä ja tilaa uudet julkaisut suoraan sähköpostiisi.
Tärkeää ja hyvää asiaa.
Korostat tärkeää asiaa. Oman kielen arvostaminen on oman kulttuurin arvostamista. Toinen asia: nyt sinun olisi hyvä saada tähän blogiin suomen kielen tarkastaja. Se-sanan käyttö on parissa kohtaa yllä tarpeetonta.
Juurikin näin.
PS. Århus kirjoitetaan suomeksi noin, koska meillä on Å kirjaimistossa. Ei-ääkkösmaissa Aarhus.
Todella ajatuksia herättävä kirjoitus. Kiitos tästä!
Hyvä havainto, tuo omistajuus. Asiakas valitsee kielen ja vaikka väliin joutuisi puhumaan englantia, niin sitten voi vaihtaa takaisin suomenkieleen. Kiitos!